Kenen jalanjäkiä seuraamaan

Sunnuntaiaamuna kello kahdeksan jälkeen

Makasin siinä, upottavalla ruskealla sohvalla, aika mateli eteenpäin.
Kukaan ei ollut sanonut, ettei tänne kannata tulla, täällä joutuu kuuntelemaan eurodancea ja ysärihittejä, täällä juodaan kaljaa ja viskiä päivällislaseista, poltetaan pilveä mustaksi muuttuneesta bongista. Täällä on ruokana vain eilen ostettuja paprikasipsejä, ja nekin niin kaukana ettei niihin kuitenkaan ylety.

Ei, jos makaa sohvalla oikea käsi omaa päätä tukemassa.
Sillä kädellä silittää samalla myös krapulaisen miehen hentoa päätä ja hiuksia, piirtää sormenkynnenpäillä kuvioita. Vasemmalla kädellä pitää miehen sohvalla, ihan siinä itsensä vieressä, ja sen jalat kiertyvät minun jalkojeni sekaan ja sen käsi kiipeää reidelle, aivan liian korkealle, mutta koska se nukkuu, se ei tajua.
Sillä on vihreä paita ja punertava parta, se kutitteli kivasti ylähuulta vasten, ja sen silmät olivat siniset ja yleensä innosta vilkkaat, viime hetkinä ne olivat vain tapittaneet eteensä.

Miksen minä ole koskaan pitänyt siitä, että joudun makaamaan sohvan ja ihmisen välissä. Pitämään kädestä. Odottamaan ikuiselta tuntuvia aikoja. Minä valvon aina aamuyhdeksältä, kun muut vielä nukkua tuhisevat krapulaansa korviini. Minä valvon, enkä uskalla vaihtaa asentoa, ettei kukaan herää. Minulla on vessahätä ja kauhea nälkä, pää liian täynnä liian pelottavia ajatuksia ja katse naulittuna kattoon.
Valkoisissa verhoissa on kivoja kuvioita.
Asunto näyttäytyy minulle sunnuntaiaamun valossa valkean melankolisena.
Minä en saanut nukuttua silmällistäkään. Minä tutustuin siihen asuntoon, jokaiseen sen nurkkaan, jonka siitä paikaltani näin. Kohta minä osasin ulkoa jokaisen katon halkeaman, verhon rypyn ja pöydällä olevan oluttölkin paikan. Minä osasin kertoa, kuka oli viimeksi örissyt unissaan ja mitä, minä tiesin koska rappukäytävässä oli kävelty, minä kuulin aamun ensimmäisten ihmsten askeleet pihalla. Auton oven kolaukset ja kaupan ovien lukkojen rapsahdukset.

Tavallaan se on kaunista, muttei siitä koskaan opi pitämään, kun sen kokee.
Minuutti tuntuu iäisyydeltä. Minä valvoin siinä kolme tuntia, samassa asennossa, aamulla, uskaltamatta liikauttaa varvastani, vaikka mies itse kyllä uskalsi, se valtasi alaa päältäni ja altani.
Vihdoin uskaltauduin istumaan, mutta sohva oli niin upottava, että kaaduin heti takaisin. Tyynynä kova käsinoja. Hame rutussa ja sukkahousut rei'illä.
Jos olisin ollut yksin, olisin itkenyt.
Kahminut sipsipussista sipsejä ja itkenyt toivottomuuttani, rapisuttanut pöydän pientä minigrip-pussia ja toivonut onnea.

Mietin tunnin ajan, uskaltaisinko yrittää nousta vessaan. Siinä tunnissa ehdin käydä läpi kaikki illan tapahtumat, muiston ystävältäni varastetusta lompakosta, toisen kaverin hukkaamasta laukusta ja kadonneista villapuseroista.
Minunkin reppuni yritettiin varastaa, mustiin pukeutunut poika nosti sen rennosti olalleen ja lähti kävelemään kohti ovea. Minä juoksin sen perään ilman että ehdin edes huomata, otin tukevasti kiinni reppuni risaisesta olkaimesta ja sanoin kiitos.
Poika katosi ovesta. Ehkä sillä oli mukanaan ystäväni lompakko ja kadonnut villapaita. Enkä minä pysäyttänyt sitä. Minun repullani se ei edes olisi tehnyt mitään, sillä siellä oli jäljellä vain kolme porkkanaa, lialta haiseva huivi ja tyhjä juomapullo. Lompakkokin, kyllä, ja passi.
Sen sijaan minä tosiaan hukkasin jotain; minut itseni tanssilattialle. Viihdyin siellä pidempään kuin kukaan, hymyilin eturivissä ja ystäväni DJ-pöydän takaa hymyili takaisin, sellaista ennennäkemätöntä riemun hymyä, ja huikkasi bissetölkistään.
Tunnissa ehdin käydä läpi muistot myös muista hymyilevistä kasvoista. Kauniin sinisistä silmistä, ihanista naururypyistä. Poninhännälle vedetyistä hiuksista, rentoina lököttävistä farkuista.
Siitä pojasta, jota minä aina halaan tanssilattialla, niin tein sinäkin iltana. Minä notkuin vielä ystävineni talon portailla, hän poltti tupakkaa ja minä hymyilin eudorisesti enkä malttanut pysyä nahoissani, ja sitten se poika ilmestyi ovelle.
Se hymyili, niin kuin se aina tekee. Sen hiukset olivat yhtä takussa ja rennosti kuin aina, ja sen hihansuut roikkuivat käsien päällä, niin kuin aina. Minä halasin sitä, niin kuin aina, ja se tuoksui entistä paremmalle ja tuntui entistä turvallisemmalta. Minä myin sille kaksi lippua bileisiin, enkä olisi halunnut että se lähtee koskaan ikinä pois sieltä, siitä talosta, mutta niin se lähti, juuri kun minä menin rappukäytävään erään pojan kanssa, silläkin pojalla on hienot naururypyt ja siniset silmät ja se näyttää aina ihan kamalan söpöltä kun sillä on krapula, toisin kuin se mies joka nyt nukkui vieressäni, sen silmät olivat puoliksi auki ja aina välillä se sanoi mmh.

Nousin ylös, upottava sohva yritti imeä minua sisuksiinsa. Miehen käsi tarttui lantiooni, refleksinä. Jalkojaan se siirsi tieltä, minä naksautin niskani ja haukottelin ja venytin käsiäni ylös ja eteenpäin.
Sain itseni ylös, kahmaisin sipsipussista kourallisen.

Minä ja tyhjän asunnon äänettömät tunnit olimme jälleen kaksin.
Nyt minä pääsin käymään ennentuntemattoman asunnon vessassa. Peilistä kurkistivat hädissään tapittavat silmät, henkitorvi. Pöntössä oksennusta eiliseltä. Aku Ankka patterin päällä, suihkukaapissa vanha musta sukka.
Ja kohta minä istuin taas siinä sohvalla ja mietin. Mietin, miten saisin miehen hereille, vai lähtisinkö herättämättä. Olisiko se epäreilua, käyttäytyisinkö kuin sellainen typerä nainen eloluvista, tai oikeastaan sellainen yhden yön suhteita harrastava mies, joka katoaa aamun pikkutunteina kasaan myllätyistä lakanoista ja irtautuu naisen pörröiseksi muuttuneesta tukasta. Olisinko minä ilkeä, jos en jättäisi viestiä pöydälle, kirjoittaisi numeroani huulipunalla peiliin, tai löytyisi keittiöstä keittämästä teetä joskus sitten kun muut suostuisivat heräämään.
Välillä kävin seisomassa eteisessä, kädet lanteilla, välillä istuin siniseen nojatuoliin, se kallistui nytkähtäen taaksepäin. Välillä kävin purkkapussin edessä, uskaltaisinko ottaa. Välillä ajattelin käpertyväni takaisin miehen viereen, ehkä se olisi helpointa. Ehkä saisin vielä unta, jos oikein yrittäisin, tai sitten voisin vain maata siinä ja ajatella.

Laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni.
Musiikki soi vieläkin.
Katsoin itseäni peilistä ja kohensin hieman littaanpainunutta tukkaani.
Mikään ei liikkunut. Ei kuulunut edes kellon ääntä, ei tässä talossa varmaan edes ollut seinäkelloa, täällä oli vain sellaisia elektronisia kelloja, jotka heijastelivat numeroita seiniin ja näkyivät televisioiden ja tietokoneiden ruuduilla. 9:20, vastahan se oli ollut 8:20.
Ja nyt se oli jo 10:20.
Kävin silittämässä miehen vihreäpaitaista selkää. Se nukkui kauniisti sikiöasennossa, nyt kun minä olin noussut. Se ei säpsähtänyt kosketuksestani. Se ei edes liikahtanut, ei hengittänyt eri lailla. Ilme sen kasvoilla ei muuttunut lainkaan. Silitin sen selkää kuin äiti lastaan, joka on kuumeessa käpertynyt olohuoneen sohvalle Pikku kakkosen jälkeen.
Ja sitten minä lähdin.
Ovi kolahti sulkiessa liian kovaa, ja minä juoksin portaat alas pimeässä rappukäytävässä. Ulkona oli sunnuntaiaamunvalkeaa, kirpeää ja lauantainnähnyttä. Katsoin parvekeriviä, mikähän noista on hänen.
Perhe aamupäiväkävelyllä, poika heittää isäänsä Sörnäisten asfalttiviidakosta löytyneellä oksalla. Isä hymyilee ja lähtee juoksuun, poika juoksee perässä. Mummo sanoo raitiovaunun menneen juuri, baarin ensimmäiset tai viimeiset asiakkaat ovat ringissä tupakalla.

Minä tunnen vapauden, tunnen sen asfaltin harmaudessa, raitiovaunun likaisessa vihreydessä, kirpeän syysilman puhaltaessa ja Hakaniemen mukulakivikaduilla. Yksinäisyys palaa hiljaa hiipien, ja minä nautin siitä. 

Ei enää kahlitsevia käsiä ruskealla sohvalla. 

Muttei myöskään käsiä lapasten sisässä syyskylmällä, ei kutittavaa partaa tai silmiinkatsovia hymyileviä kasvoja. Ei ketään kelle keroa pulusta, joka istui yksin sähköjohdolla. Ei ketään kenen kanssa syödä pehmistä aamukymmeneltä, kun tekee hirveästi mieli. Yksin en kehdannut syödä, ostinm energiajuomaa ja turrutin itseni bussin tutinaan.

"Uskoni herkkä mut tunne on jalo"

Matkalla kaupunkiin auringonvalo heijastuu taittuu bussin ikkunoista, häikäisee silmiäni.
Puut loistavat kaikissa lämpöisissä sävyissä, ruska on loistossaan. Ulkona on ihanan rakas raikas ilma, kirpeän syksyinen mutta lämmin, sellainen että tietää että huomenaamulla aikaisin on sumuista ja jos jaksaisin herätä tarpeeksi ajoissa voisin kiertää bussipysäkille omakotitaloalueen läpi, varastaa piha-aidan yli roikkuvasta omenapuun oksasta haaleanpunaisen omenan, puraista siitä ensimmäisen palasen ja tuntea kuinka sylki sekoittuu hedelmälihaan.

Digiragaa soittimesta. Mahtavan ihmisen tekemää musiikkia, sellaista jonka tahtoisin jakaa koko maailmalle. Haikeaa, mutta aurinkoista ja toiveikasta.

Ostin Ruohonjuuresta kolmekymmentäviisigrammaa tummaa suklaata, sellaista jossa on appelsiininkuorta. Söin siitä palasia kävellessäni keskustassa, imin valoa sisälleni jokaisella solullani ja hymyilin. Hymyilin samalla tavalla kuin eilen, kun illalla saatettuani ystäväni bussipysäkille sade yltyi niin kovaksi, että kastuin kahdensadan metrin matkalla niin paljon, että takkini oli vielä tänäänkin kostea. Mokkakengistäni tuli läpi vesi ja juuri kun kävelin liikennevaloihin ne vaihtuivat vihreistä punaisiksi. Silti hymyilin vain, hymyilin koska kerrostaloni pihalla räystäästä tippui vettä kuin Tukkijoen vesiputouksista ja jos reppuni ei olisi ollut täynnä kirjastosta lainattua elokuvia ja kirjoja olisin varmaankin astellut sen alta. Teki ihan älyttömästi mieli lähteä maalle isovanhempien luokse, lainata kuistilla olevista kumisaappaista niitä kaikkein suurimpia, mennä poimimaan viimeiset sattumavadelmat ja kirkkaanpunaisia omenoita niistä kymmenistä omenapuista joita tontilla kasvaa. Tanssia pelloilla, sulaa sateeseen.

Niin kummallista ja rauhoittavan sekoittavan piristävää, kun matkalla kotiin miettii uutta tuttavuutta ja sitten yhtäkkiä sen huomaakin poistuvan siitä samasta bussista jonka takaosassa istun.

Kun lapsuudenystävän kanssa päätyy metsään, kiipeää alas kallioista metsänreunaa ja alas katsoessani näin yhtäkkiä hänen kasvoissaan sen saman lapsen, jonka joskus tunsin ja kun alan sanomaan sitä ääneen, hän kertoo minulle tunteneensa juuri aivan samalla tavalla.

Nojaan valkoiseen nojatuoliin parvekkeellani,
mietin usein
onko taivas matalalla vai olenko minä vain niin korkealla?

Sadesunnuntaita Hervannassa, ehdotin pojille teekutsuja Suolijärven laitamilla. Pienten purojen ja suurten poppeleiden äärellä. Krapulasta kärsivinä ne eivät tahtoneet lähteä ulos kastumaan, vaan tekivät ainakin viiden paahtoleivän korkuisia kerrosleipiä jotka tuoksuivat oreganolle ja sulalle juustolle ja tomaattikastikkeelle. Parvekkeella istuimme kaikki samalla sohvalla ja nauroimme hillittömästi ja hei minä tajusin taas, että heidän kanssaan olen kotona.

Minä painauduin häntä vasten kuin sadussa. Sellaisessa sadussa, jossa ihmisiä on pakattu auton takakonttiin, ja heitä kuljetetaan kauas pois tästä valtakunnasta. Varmaan Venäjälle.
Auto pomppii eteenpäin epätasaisella tiellä, hän tuoksuu kaljalta ja tupakansavulta ja märiltä kengiltä, takakontin ikkunasta näkyy vain valaistu tie ja katulamppuja, muuten sitä värittää ohut sumukalvo. Kauas jää kaupunki, kauas muiden autojen ajovalot, kauas turvallinen Helsinki huutavine juoppoineen ja villeine bileineen, edessä häämöttää vain kilometrikaupalla tyhjyyttä ja kaasujalkaa kutkuttavia pitkiä suoria.
Etupenkin tyttö kääntää musiikkia suuremmalle.

Metsäretkiä

Radan vierillä kasvaa:

voikukkia

nurmikkoa

ihmisen luita

muttei ainuttakaan sientä, ei vaikka etsin pellolta ja sen vieriltä, vielä kesänvihreän nurmikon seasta, aseman takaa ja ratakiskoilta.

Kiskot kaikuvat vain aavemaista tyhjyyttään, R kertoo tällä asemalla kuolleen monia ihmisiä, osa vahingossa ja osa on hypännyt junan alle tahallaan, erään asemalle sammuneen imaisi Intercity alleen.

Pendolino ohittaa asemaa, ilma sen edessä jakautuu halki kahdeksi, ja minä kuvittelen niin monen ihmisenkin jakautuneen, kappaleiden lennelleen verkkoaitoihin ja talojen pihoille, kiskojen väliin ja vanhoille kiville, niin monen ihmisen etten uskalla edes kuvitella loppuun asti, mitä heille kävi.

Onneksi R saapuu pelastamaan minut itseltäni, minä en toivo kenenkään saapuvan sillä tavalla valkoisella ratsulla ritarihaarniskassaan, eikä hänkään saavu siten, hän saapuu rikkinäisellä mummopyörällään ja miekan sijasta hänellä on kädessään puoliksipalanut tupakka, jonka hän asettaa pyöräntarakalle vain halatakseen minua.

Minä annan hänelle lahjaksi bussikorttini sinisestä muovikotelosta irtirepimäni palasen.

Yhdessä me katselemme kaupassa palautuspullojen pyörintää palautusautomaatissa, yksi tölkki sai monen monta kierrosta enemmän kuin muut! Olikohan sillä kalliimpi lippu tähän huvipuistoon,

mutta ei , ei sellainen lippu kuin Dllä oli tänään tivoliin, se söi sen lipun ja minun piti lähteä sen kanssa metsään, mutta se lähtikin tivoliin, enkä minä halunnut.

Se poika jonka tukka on takussa ja hihansuut roikkuvat ja ruskeiden housujen lahkeet viiltävät maata, ja se tanssii dubin tahtiin niin oikein, se poika tulee hakemaan meitä autolla, en pysty välttymään hymyilyltä joka jälleen kasvaa korviin asti.

Sillä pojalla on tällä kertaa juuri pesusta tullut paita, ja sen sotkuinen tukka on pipon sisällä, ja se näyttää niin hyvältä että mieleni tekee vaivihkaa sivellä sen niskahiuskiehkuroita ja vaaleita hentoja ihokarvoja yläselässä. Ja sen kädetkin näyttävät niin kädestäpidettäviltä, sen ranteissa on nahkanauhoja ihan niinkuin minullakin, ja verisuonet näkyvät juuri sopivasti,

mutta ei, ei sillä lailla sopivasti kuin omani silloin joskus, ne olivat niin pinnalla että tahrivat kaiken punaisellaan ja vuosivat ulos asti, ne typerät suonet,  minä halusin vain katsella niitä hieman lähempää, mutta ne pakenivat karkuun matolle pieniksi punaisiksi länteiksi.

Ajamme poikien salaiselle sienipaikalle, R haluaa välttämättä kiivetä korkealle kukkulalle,

istumme siellä ja katselemme kuinka aurinko pakenee pilvien taakse ja maan itsensä taakse, yläpilvet muuttuvat vaaleanpunaiseksi saduksi, tältä näyttävät pilvilinnat,

mutta ei, ei sellaiset pilvilinnat joita joskus rakentelimme ala-asteen pihoille, ne muodostuivat tutuista pojista ja yhteisistä tulevaisuuksista,

nämä pilvilinnat muodostuivat auringonsäteistä ja valosta ja pimeydestä.

R sytyttää jointin.

Taivas värittyy sitä mukaa kun siinä istumme.

Vaaleanpunaisemmaksi ja vaaleanpunaisemmaksi, huomaamme pilvien sävyttyvät violetiksi.

Alas on pitkä matka, ja mutkainen,

pellolla vallitsee jo yön hämärä.

Olen varma, että peurat viihtyvät sillä pellolla, sillä minäkin viihdyin siellä ruohotuppaiden seassa, ruohot nousivat oman pääni yläpuolelle, ja jos minä olisin peura, minä seisoisin tällä pellolla vaivihkaa aamukasteen kanssa, katsoisin sarvineni hiljaa vastapuolelle ja laulaisin ääneti sitä laulua, jonka jokainen elämänmuoto osaa.

Mutta minä en ole peura, ja olen jo unohtanut sen laulun sanattoman kauneuden.

Tarjoan muille peuranvasoille teetä, istumme hiljaa ja odotamme yöusvaa.

Se ei tule ennen pimeää, joka hiipii päälle jälleen kerran salaa, ja matka metsän läpi autolle on vaikeampi kuin uskoimmekaan, joudumme aina välistä makaamaan sammaleisella ylämäellä ja juomaan mangomehua suoraan purkista,

mangot ovat tärkeitä asioita meille, me sovimme Rn kanssa että näemme unta toisistamme, ja jotta tunnistamme toisemme unessa, koodisana oli mango. Mutta minä en nähnyt unta mangoista enkä Rstä eikä kukaan sanonutkaan koko sanaa siinä unessa.

Aamulla jääkaapista löytyi uutta mangomehua.

Rn äiti tarjosi tälle mangokastiketta ruuan lisukkeena.

Etsimme vielä yönkin pimeydessä ihmisluita ratakiskoilta, kävelemme katsomaan jokea jota ei näykään.
R kertoo peuroista, minä hymyilen.

Sitten hän katsoo silmiini ja hymyilemme molemmat. 

Hän nuuhkaisee hiuksiani. 

Juna saapuu jo asemalle.

"Elämä on sulle just sitä mitä sen pitää" sanoi nainen mikrofoniin

Ja minä kuulen bassotaajuudet jo pitkälle tielle asti, kävelen entistä rivakammin illan jo pimetessä ja viiman kylmetessä, katulamppujen valojen muuttuessa majakoiksi. Nopeammin nopeammin nopeammin, sitä pikemmin olen paikalla ja sitten saan tanssia ja tanssia ja tanssia itseni ekstaasiin, vaikka keho valittaa väsymystä ja nälkää ja kylmyyttä ja kaihertavaa ikävää, mutta minä haluan tanssia sen kaiken pois!

Sisällä minulta ei kysytä papereita, jälkeeni tulevilta pojilta sen sijaan kyllä, minun ei tarvitse jättää narikkaan mitään, heidän sen sijaan tarvitsee, minä juoksen suoraa tietä tanssilattialle

hänen syliinsä.

Ja se on omituista sillä me olemme kohdanneet aina vain bileissä, mutta minä tunnen häneen sellaista käsittämätöntä ja selittämätöntä yhteyttä, vain sellaista jota sisarukset voivat tuntea toisiaan kohtaan, tai jotkut muut, en tiedä ketkä, mutta sellaista minä tunnen. Huomaan hänen hymyilevät kasvonsa tanssilattian keskellä, hänen roikkuvat lahkeensa ja hihansuunsa ja sotkuisen tukkansa, hymyni venähtää korviin

enkä voi lopettaa tätä typerää hymyämistä

koko iltana.

Ymmärrän yhtäkkiä, miksi dubi kuulostaa niin hyvältä keskilattialla. Miksi se tuntuu, sydämessä asti, kehon läpi virtaa basso ja ainakin satatuhatta värikästä aaltoa, väsyneenä pakko antautua vietäväksi.

jos ei ole koskaan oppinut tuntemaan

on hyvä antaa bassotaajuuksien viedä mukanaan toiseen ulottuvuuteen

antaa niiden saada sydämen sykkimään tahtiinsa

ja hetken voi kuvitella millaista on

rakastaa.

Ja rytmi vie ja se vie ja se vie.

Saa liikkumaan edestakaisin, kuvittelin jo olevani liian väsynyt, mutta se sopikin tällä kertaa hyvin, minun ei tarvitse keskittyä siihen, kuinka kiharatukkaiset naapurinpojat parveilevat ympärilläni tai siihen kuinka sekin mies jonka rastat olivat pitkät kuin liaanit konsanaan katseli minua hymyillen.

Aina bassotaajuuden kajahtaessa siihen pisteeseen, jossa se värisyttää kehoni yhteenpakkautuneita pieniä soluja ja etenkin juuri sitä kohtaa, jossa useimmiten tunnen raastavaa kaipuuta tai kaihoa ja eksymystä, viiltävää ikävää viime syksyyn ja niihin tunteisiin, minut valtaa lämpö ja hyvyys ja värinä,

kaikki on sittenkin hyvin.

Ja suojatiellä vastaani käveli mies, sillä oli ruskeat housut ja khakinvärinen takki, sen silmät olivat suuret kuin pienellä suloisella eläimellä - ja siniset ennenkaikkea. Se katsoi minuun vaivihkaa vilkaisten, niinkuin minäkin siihen, huomasimme toisemme ja meidän molempien suupielissämme kareili hymy, sellainen hymy joka sanoo: kas, kaltaiseni.

Ja hän ylitti suojatien katsomatta enää taakseen, minä sen sijaan katsoin, käännyin kuitenkin pian pois ja jatkoin matkaa, enkä pystynyt lopettamaan hymyilemistä koko päivänä, taaskaan.

Päivä oli silloin yhtä harmaa kuin tänäänkin.

Katkea

Tänään kiipesin kauppakeskuksessa niin korkealle, että alkoi pelottaa. Jalkojen alla minua huhuili montakymmentä metriä ilmaa ja muutama kerros betonia. En kiivennyt ylös siitä syystä, kuin sen ennen tein; en halunnut katsoa alas ja tuntea sitä pelkoa, kokea niitä ajatuksia. Mitä jos en kuolisikaan. En halunnut käydä läpi listaa ihmisistä, jotka eivät koskaan jäisi kaipaamaan. En halunnut visualisoida minunmuotoistani märkää länttiä keskelle lattiaa. En halunnut, en halunnut ja en halunnut, mutta siellä seisoin ja vatsassa väänsi, kameran linssi suuntautui kohti maata.
Pelkäsin että se putoaa, koko kamera, räsähtää rikki. Eniten pelottaisi se hetki, kun ote kirpoaa.
Elämässä eniten pelottaa se hetki.
Kynnys, raja-alue, hetki.

En minä ole enää säälittävä taikka heiveröinen, tuulessakatkeava ja syliinmureneva. Minä saavutin sen, mitä kauan kaipasin. Nyt voin kävellä katuja takkuinen pääni pystyssä. Vailla pelkoa siitä, että joku loisi sen katseen: voi kevään ensileivonen, jäädytkö yöpakkasilla vai tuletko siipieni suojaan, ottaisi takkatulensa lämpöön ja keittäisi teetä ja lämmintä mehua ja puhuisi inhottavan pehmeästi.
Hui hai, onneksi ei ole enää sitä.
Eikä tarvitse istua vain kohteliaisuudesta niiden valkoisten seinien sisällä, katsoa kelloa liian usein, nähdä kuinka se lähestyy keskiyötä ja näpytellä äidille viestejä joissa vakuutan kaiken olevan hyvin.

Äiti kysyy enää, milloin tulen kotiin. Ei minun tarvitse sitäkään kertoa.

Silti toisinaan voisin murentua kappaleiksi maistraatin kirjeen eteen, kirjoitan osoitteen siten että kirjekuori on väärinpäin ja tajuan sen liian myöhään, en osaa täyttää oikeita kohtia, ja koulustakin pitäisi hakea lappuja, ja täyttää niitä niin kuin Aikuiset tekevät, kävellä kengät kopisten mukulakivillä ja hymyillä väkinäisesti, liitää paikasta toiseen kevyesti ja täyttää kalenteri ja päivät tyhjällä tekemisellä, jolla ei ole sielua.
Minähän hymyilen, jos hymyilyttää, tänään sitä tein, niin paljon että M kysyi että missä aineissa olin, silitin hänen poskeaan ja sanoin että voi kuule.

Ja aurinko raidoitti loppuunkulutettua lattiaa syksyn viime säteillään. J sanoi ennen lähtöään että tulisi intiaanikesä. Mutten minä ole kuullut vielä yhtään vihellystä preerialta, eikä aurinko ole halannut enää kenenkään hiuksia kuolleenvaaleiksi.
Onneksi nauroin, sillä tiesinhän minä ettei se tule.
Ainoa mikä saapuu hiljaa kuin värikäs tiikeri, ainoa mikä suutelee oranssilla puiden kesäkuoseja, saa ruohonkorret kumartamaan keltaistaan, on syksy.
Siitä tiedän: minun aikani on kohta.

Kohta kukaan ei kysele, miksi haluan mielummin istua pimeässä pelkän kynttilänvalon loisteessa, tai bussissa tuntikausia, juoda kermavaahdolla päällystettyä kaakaota tai kiertää kuppilasta toiseen paremman teevalikoiman perässä.
Kohta kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, kuinka kaamos värjää kasvomme kalpeiksi ja poskemme punertaviksi, kääntää suupielemme hymyyn ja saa lapset loikkimaan lehtikasoissa. Minutkin, ja muutamia muita, eikä kukaan enää katso sitä pahalla.
Murrosvaihe, hetki, reuna. Pieni kappale aikaa elämän ja kuoleman välissä. Kuinka siitä voi nauttia niin suuresti.

Pienestä kappaleesta aikaa kesän ja talven välissä.
Lämpimän ja kylmän. Kirkkauden ja pimeyden, mustan ja valkoisen.
Minun on saatava tuntea se raja-alue pistävänä ja mahdollisimman pitkänä, jolloin siihenkin tulee uusia sävyjä, kaiken suhteen, pikkuhiljaa värien sekamelskasta alkaa erottaa yksittäisyyksiä.