Amsterdam

Amstel-joki virtaa yhtä kirkkaana kuin neljäkin vuotta sitten, silloin kun näin sen ensimmäistä kertaa. Silloin kaikki tuntui niin erilaiselta. Hengitin Alankomaiden ilmaa itseeni, elin sitä joka solullani, nyt tuntui kuin en olisi ulkomaille mennytkään. Olen ehkä löytänyt kodin itseni sisältä, mikään ei enää tunnu kovinkaan pelottavalta tai vieraalta.
Tiedän, että olen aina kotona.

Damrak-katu levittyy edessä vilkkaana. Suomessa on jo ruska, täällä puut ovat vihreitä, linnut laulavat ja kevyt syystuuli puhaltaa, sade muistaa kuitenkin tulla joka päivä, toisinaan yllättäen.
Käevelemme Nieuwendijkia alaspäin kohti Damin aukiota, ihmiset ovat eri näköisiä kuin kotona Helsingissä. Ne hymyilevät. Ne katsovat minuun, toisiinsa, ne pujahtavat pienten kauppojen ovista sisään. Ne puhuvat omituista kieltä ja sanovat dankje well ja doui. Ja minä hoen kassojen tädeille että thank you ja there you go, ojentelen visa electroniani huoletta.

Tutustun Amsterdamin katuihin yksinäni. Vaeltelen Warmoesstraatilla, jossa on lähinnä coffeeshopeja, seksikauppoja ja smart shopeja. Istun kavereineni Hill Street Bluesissa, kauhon kermavaahtoa lusikalla suuhuni.
Ja pian olen taas yksin.

Aluksi se tuntuu pakahduttavalta, Amsterdamin huuma on viedä mukanaan, mutta minä olen niin yksin että saan syödä donitsini seisaaltaan pienen kujan kulmalla, on kylmä ja sataa.
Yksinäisyys kääntyy kuitenkin pian onneksi.
Löydän Nieuwendijkilta iltahämärässä loistavan kaupan, se heijastelee neonsinistä kadulle, kutsuu sisäänsä. Pujahdan.
Ystävällinen mies huomaa bindin otsassani ja kehuu, sanoo että tervetuloa kauppaan. Katselen ympärilleni lumoissani, niin paljon kaikkea sitä mistä pidän koottuna yhden katon alle. Hypistelen sormissani poita, siirryn katselemaan hiippahupullisia huppareita, pieniä söpöjä rasioita..
oven vieressä seisovaa poikaa.
Se hymyilee minulle takaisin.

Seuraavana päivänä, kun minulla on taas vähän enemmän rahaa kulutettavana, suuntaan määrätietoisesti tähän kauppaan, kulutan parikymppiä, myyjät hymyilevät, ja se poikakin hymyilee, sillä on vaaleat hiukset ja violetti huppari, pipo päässä ja silmälasit ja se näyttää niin skandinaaviselta, että sisintäni lämmittää.
"Do you need any help?" se kysyy vihdoin, vihdoin sen jälkeen kun olen elätellyt siitä hulluja unelmia ja hölmöjä toiveita päässäni, sen hymy on sulanut johonkin syvälle verkkokalvoilleni. Se, miten se hymyili ensi kertaa minulle, se tapa jolla se sen teki; ystävällisesti, kuin kaltaistaan katsoen.
"No i don't think so" vastaan, poika kertoo kuitenkin vaikka mitä, alamme jutella ihan muistakin asioista.
Kysyn sinä iltana pidettävistä bileistä, joista olin kuullut etukäteen. Poika sanoo, ettei se tiedä missä ne pidetään, mutta että se on menossa. "I soo wanna go there too!" henkäisen, "Well come by later today, I'll tell you where the party is when they text me the location".

Palaan myöhemmin paikalle.
"You know anything 'bout the party yet?"
"Nope, they haven't texted me"
Pettymys, miten minä nyt ikinä löydän sinne paikalle, yksin Amsterdamissa eikä ketään joka lähtisi mukaan etsimään niitä, mitähän sitä tänä iltana sitten tekisi, kai vain kiertelen tässä ja..
"But hey, come by the shop at ten, when I finish, so we'll go there together"

JOO!

Ja minä lähden melkein vieraan pojan matkaan keskellä melkein vierasta maata, hyppäämme taksiin ja kuljemme johonkin. Mutta minä luotan poikaan sillä sain tietää että se on Norjasta ja sehän tekee meistä melkein hengenheimolaiset!
Ja juhlien keskellä sitten käy niin, vieraat tulevat puhumaan minulle ja eräskin vieras mies halaa ja sanoo rakastavansa minua, vaikka emmehän me tunne, mutta minua ei pelota, onhan poika siinä, ja kohta hän laittaa kätensä lanteilleni, en pyristele vastaan toisin kuin pyristelin kun se mies halasi.
Ja sitten se tapahtuu, vaihdamme nopean suudelman, sitten vähän hitaamman, illan lopuksi (yhdeksän tunnin jälkeen, sen jälkeen kun olen tanssinut itseni kuoliaaksi) olen työntänyt hänet seinää vasten ja vaihdamme sekä nopeita että hitaita suudelmia.
Poika pyytää minua luokseen Haarlemiin, sanon että joo, mutta se on kuulemma toisessa kaupungissa, ja samassa muistan että minähän lähden huomisaamuna.
"Tell me your surname, I'll find you"
Kerron, vaikka tiedän ettei hän koskaan löydä minua.


Matkaan lentokentälle apeana. Laukku on painava ja mieli myös, ajattelen poikaa, ajattelen Amsterdamia, ajattelen kaikkea mitä voisi olla jos en nyt lähde.
Myöhästyn koneesta.
Puolivahingossa ja puolitahallaan, mutta myöhästyn kuitenkin, vaikka minua odotettiin kotona, tekstaan isälle tilanteen, eikä minulla ole rahaakaan, pitää uusi lento varata netistä ja se maksaa kauheasti, ja äiti on vihainen ja minulla on nälkä mutten uskalla tilata edes salaattia.
Varaan uuden lennon, se maksaa päälle satasen, parin päivän päähän. Suuntaan takaisin Amsterdam Centraalille Shipolin kentältä.
Minähän etsin sen pojan käsiini.

Mutta se ei ole kaupassa, sen kollega sanoo ettei se tullut tänään töihin, kysyy että "He got really wasted yesterday?" ja joudun vastaamaan että kyllä, kaihan se piti paikkansa.
Varaan uuden hostellihuoneen, paremmasta paikasta, parempi huone, paremmat näköalat suoraan Warmoesstraatille. Viihtyisämpää, ja minun on pakko nukkua koko se ilta ohitse, en löytänyt poikaa ja edellisillan bileet painavat vieläkin päälle.

Seuraavana päivänä hän on kaupassa. Minä menin sinne, ja sitten hän tuli ovesta, "HEY!" huudahtaen, "look who's here still!" minä kiljahtelen.
"I thought you left yesterday"
"I thought so too"
Ja se oli totta.
"What made you stay?"
"Well I just couldn't leave.."
"I'm glad you stayed"
"me too"
Ja me suutelemme keskellä hänen kauppaansa, hänen pomonsa läsnäollessa, hänen uudessa kotikaupungissaan Amsterdamissa.
"Come by at ten, let's do something nice today"
"okay!"
Ja en voi vastustaa hymyilemistä. Olen niin hyvällä tuulella, ja sen saavat nähdä Amsterdamin mukulakivikadut ja ihmiset, turistit ja paikalliset ja rastapäät ja autoilijat.

Se päivä, ja seuraavakin, lähtöpäiväni, menevät yhdessä hujauksessa. Menen pojan luokse Haarlemiin, matkustamme busseilla, istumme kanaalin rannalla pienellä vihreällä penkillä, mutustamme tic taceja, suutelemme ja halailemme.
En voi vastustaa hänen hymyään. Niitä iloisia silmiä, sitä kaikkea.

Mutta nyt minä olen täällä. Suomessa, liian kaukana kaikesta.
Ensimmäiset päivät kärsin, kummallisella tavalla, ajattelin poikaa jatkuvasti, ajattelin hänen hymyään ja silmiään, ja hiuksia, ihon sileyttä, sitä miten hän piti minusta kiinni, miten hän seisoi vasten seinää, miten hänen kasvonsa sulivat yhdeksi onneksi vain kun hännäki minut, miten hän tuntui niin oikealta.
Kärsin, en osannut oikein olla mitenkään päin.
Nyt olen vain turtunut tähän kaikkeen. Ehkä me vielä näemme joskus.

Jalka lyö tahtia lattiaan, liikkuu kuin itsestään.
Humalan sumentamat silmät erottavat tanssilattialta ja puupöytien äärestä ihmiskasvoja.

Kaikki niin kauniita ja tuttuja.

Vastapäätäni baarijakkaralla istuu nuoren näköinen poika, jonka pellavaiset hiukset ovat puolipitkät ja kiinni löyhällä nutturalla. Sillä on yllään ruudullinen ruskea kauluspaita ja polvista rikkonaiset farkut. Kädessään se pitää juomalasia, enkä minä muista joiko se siitä koko iltana, vaikka olin keskittynyt katsomaan kun se hymyili ja hämärässä sen iho ja silmät näyttivät niin kirkkailta.
Kovin viaton, mutta viekas katse.

Tanssilattialla joku kaverin kaveri tarttuu kiinni, ei päästäisi lähtemään.
Menen ulos ja poltan tupakkaa, sitä palaa vieläkin vaikka tiedän kuinka oksettavaa se on.
Katson lasipurkkiin tuhkattuja tupakantumppeja, tummuneita kuin mädäntynyt liha.
Voin vain kuvitella, miltä keuhkoni näyttävät.
Ajattelen, että voin polttaa kun juhlin - aivan kuin olisi jotenkin terveellisempää tai vaarattomampaa imeä tervamyrkkyjä kiduksiinsa kun on kännissä.

Heräsin liian aikaisin tänään, aurinko paistoi ikkunan takaa, mutta ilmassa leijailevasta hennosta sumusta päättelin ettei kello voi olla vielä kymmentäkään.
9:13
minä laitoin pitkästä aikaa Skinsit pyörimään ja voi luoja,

minä itkin
Itken hyvin harvoin nykyään, ehkä lähinnä siksi ettei minulla oikeastaan ole ollut viime aikoina syitä itkeä. Toisinaan tosin kyyneleet tuntuvat kiipeävän kilpaa silmäkulmiini vain siksi, että olen pakahtua siitä haikeasta onnentunteesta, joka halaa vartaloani näkymättömästi, rutistaa kovaa mutta varoen kun kaiken vilinän keskellä havahdun siihen, että
minulla on Koti. Ja ne ihmiset, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Etten ihan oikeasti tarvitse muuta.

Paitsi jos olen aivan rehellinen, niin ehkä sittenkin yhden sellaisen ihmisen, jota katsoa silmiin ihan eri tavalla kuin ketää muuta.
Joka istuu hiljaa kanssani ja silittää kämmenselkää,
jonka kanssa tuskin tarvitsee sanoa ääneen niitä asioita, jotka virtaavat ajatuksissani, mutta jonka kanssa voi kuitenkin puhua tuntikausia.

Koti on Äiti maa.
Juoksen metsässä, aurinko kurkistaa puiden lomasta ja askel toisensa jälkeen minä kosketan maata,
olen elossa ja juuri tässä.
Kävelen pelloilla ja niityillä ja keskellä puolimetristä heinää
katson ylöspäin, näen sinisenä hohkaavan taivaan ja ohuita pilvinauhoja.
Kuinka pieni minä olen tässä universumissa, kun jo lampea reunustavia puita ainakin kolme kertaa lyhyempi?

Istuin suuren kiven päällä, hengitin maa-ilmaa sisääni,
tunsin itseni lapseksi
Että unelmat ja
lapsuuden usko elämään on taas minussa
vanhempana, vahvempana, viisaampana
Ajattelin siinä istuessani, että voisin lopettaa ryyppäämisen. Ainakin vähentää.

Se yksi poika sanoi kerran, että näkee halon pääni ympärillä.
Ja minä kerran sen yhden toisen pojan kanssa kävelin pitkää hiekkakujaa puistoon, me katsoimme samaan aikaan ylös täysikuuta,
ja vaikka vain minä olin käynyt sienimetsässä
näimme me molemmat kuun ympärillä niin kauniin hämmentävän värien sädekehän,
että meidän ei olisi tarvinut edes sanoa ääneen sitä
että jokin muuttuu pian

Kenen jalanjäkiä seuraamaan

Sunnuntaiaamuna kello kahdeksan jälkeen

Makasin siinä, upottavalla ruskealla sohvalla, aika mateli eteenpäin.
Kukaan ei ollut sanonut, ettei tänne kannata tulla, täällä joutuu kuuntelemaan eurodancea ja ysärihittejä, täällä juodaan kaljaa ja viskiä päivällislaseista, poltetaan pilveä mustaksi muuttuneesta bongista. Täällä on ruokana vain eilen ostettuja paprikasipsejä, ja nekin niin kaukana ettei niihin kuitenkaan ylety.

Ei, jos makaa sohvalla oikea käsi omaa päätä tukemassa.
Sillä kädellä silittää samalla myös krapulaisen miehen hentoa päätä ja hiuksia, piirtää sormenkynnenpäillä kuvioita. Vasemmalla kädellä pitää miehen sohvalla, ihan siinä itsensä vieressä, ja sen jalat kiertyvät minun jalkojeni sekaan ja sen käsi kiipeää reidelle, aivan liian korkealle, mutta koska se nukkuu, se ei tajua.
Sillä on vihreä paita ja punertava parta, se kutitteli kivasti ylähuulta vasten, ja sen silmät olivat siniset ja yleensä innosta vilkkaat, viime hetkinä ne olivat vain tapittaneet eteensä.

Miksen minä ole koskaan pitänyt siitä, että joudun makaamaan sohvan ja ihmisen välissä. Pitämään kädestä. Odottamaan ikuiselta tuntuvia aikoja. Minä valvon aina aamuyhdeksältä, kun muut vielä nukkua tuhisevat krapulaansa korviini. Minä valvon, enkä uskalla vaihtaa asentoa, ettei kukaan herää. Minulla on vessahätä ja kauhea nälkä, pää liian täynnä liian pelottavia ajatuksia ja katse naulittuna kattoon.
Valkoisissa verhoissa on kivoja kuvioita.
Asunto näyttäytyy minulle sunnuntaiaamun valossa valkean melankolisena.
Minä en saanut nukuttua silmällistäkään. Minä tutustuin siihen asuntoon, jokaiseen sen nurkkaan, jonka siitä paikaltani näin. Kohta minä osasin ulkoa jokaisen katon halkeaman, verhon rypyn ja pöydällä olevan oluttölkin paikan. Minä osasin kertoa, kuka oli viimeksi örissyt unissaan ja mitä, minä tiesin koska rappukäytävässä oli kävelty, minä kuulin aamun ensimmäisten ihmsten askeleet pihalla. Auton oven kolaukset ja kaupan ovien lukkojen rapsahdukset.

Tavallaan se on kaunista, muttei siitä koskaan opi pitämään, kun sen kokee.
Minuutti tuntuu iäisyydeltä. Minä valvoin siinä kolme tuntia, samassa asennossa, aamulla, uskaltamatta liikauttaa varvastani, vaikka mies itse kyllä uskalsi, se valtasi alaa päältäni ja altani.
Vihdoin uskaltauduin istumaan, mutta sohva oli niin upottava, että kaaduin heti takaisin. Tyynynä kova käsinoja. Hame rutussa ja sukkahousut rei'illä.
Jos olisin ollut yksin, olisin itkenyt.
Kahminut sipsipussista sipsejä ja itkenyt toivottomuuttani, rapisuttanut pöydän pientä minigrip-pussia ja toivonut onnea.

Mietin tunnin ajan, uskaltaisinko yrittää nousta vessaan. Siinä tunnissa ehdin käydä läpi kaikki illan tapahtumat, muiston ystävältäni varastetusta lompakosta, toisen kaverin hukkaamasta laukusta ja kadonneista villapuseroista.
Minunkin reppuni yritettiin varastaa, mustiin pukeutunut poika nosti sen rennosti olalleen ja lähti kävelemään kohti ovea. Minä juoksin sen perään ilman että ehdin edes huomata, otin tukevasti kiinni reppuni risaisesta olkaimesta ja sanoin kiitos.
Poika katosi ovesta. Ehkä sillä oli mukanaan ystäväni lompakko ja kadonnut villapaita. Enkä minä pysäyttänyt sitä. Minun repullani se ei edes olisi tehnyt mitään, sillä siellä oli jäljellä vain kolme porkkanaa, lialta haiseva huivi ja tyhjä juomapullo. Lompakkokin, kyllä, ja passi.
Sen sijaan minä tosiaan hukkasin jotain; minut itseni tanssilattialle. Viihdyin siellä pidempään kuin kukaan, hymyilin eturivissä ja ystäväni DJ-pöydän takaa hymyili takaisin, sellaista ennennäkemätöntä riemun hymyä, ja huikkasi bissetölkistään.
Tunnissa ehdin käydä läpi muistot myös muista hymyilevistä kasvoista. Kauniin sinisistä silmistä, ihanista naururypyistä. Poninhännälle vedetyistä hiuksista, rentoina lököttävistä farkuista.
Siitä pojasta, jota minä aina halaan tanssilattialla, niin tein sinäkin iltana. Minä notkuin vielä ystävineni talon portailla, hän poltti tupakkaa ja minä hymyilin eudorisesti enkä malttanut pysyä nahoissani, ja sitten se poika ilmestyi ovelle.
Se hymyili, niin kuin se aina tekee. Sen hiukset olivat yhtä takussa ja rennosti kuin aina, ja sen hihansuut roikkuivat käsien päällä, niin kuin aina. Minä halasin sitä, niin kuin aina, ja se tuoksui entistä paremmalle ja tuntui entistä turvallisemmalta. Minä myin sille kaksi lippua bileisiin, enkä olisi halunnut että se lähtee koskaan ikinä pois sieltä, siitä talosta, mutta niin se lähti, juuri kun minä menin rappukäytävään erään pojan kanssa, silläkin pojalla on hienot naururypyt ja siniset silmät ja se näyttää aina ihan kamalan söpöltä kun sillä on krapula, toisin kuin se mies joka nyt nukkui vieressäni, sen silmät olivat puoliksi auki ja aina välillä se sanoi mmh.

Nousin ylös, upottava sohva yritti imeä minua sisuksiinsa. Miehen käsi tarttui lantiooni, refleksinä. Jalkojaan se siirsi tieltä, minä naksautin niskani ja haukottelin ja venytin käsiäni ylös ja eteenpäin.
Sain itseni ylös, kahmaisin sipsipussista kourallisen.

Minä ja tyhjän asunnon äänettömät tunnit olimme jälleen kaksin.
Nyt minä pääsin käymään ennentuntemattoman asunnon vessassa. Peilistä kurkistivat hädissään tapittavat silmät, henkitorvi. Pöntössä oksennusta eiliseltä. Aku Ankka patterin päällä, suihkukaapissa vanha musta sukka.
Ja kohta minä istuin taas siinä sohvalla ja mietin. Mietin, miten saisin miehen hereille, vai lähtisinkö herättämättä. Olisiko se epäreilua, käyttäytyisinkö kuin sellainen typerä nainen eloluvista, tai oikeastaan sellainen yhden yön suhteita harrastava mies, joka katoaa aamun pikkutunteina kasaan myllätyistä lakanoista ja irtautuu naisen pörröiseksi muuttuneesta tukasta. Olisinko minä ilkeä, jos en jättäisi viestiä pöydälle, kirjoittaisi numeroani huulipunalla peiliin, tai löytyisi keittiöstä keittämästä teetä joskus sitten kun muut suostuisivat heräämään.
Välillä kävin seisomassa eteisessä, kädet lanteilla, välillä istuin siniseen nojatuoliin, se kallistui nytkähtäen taaksepäin. Välillä kävin purkkapussin edessä, uskaltaisinko ottaa. Välillä ajattelin käpertyväni takaisin miehen viereen, ehkä se olisi helpointa. Ehkä saisin vielä unta, jos oikein yrittäisin, tai sitten voisin vain maata siinä ja ajatella.

Laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni.
Musiikki soi vieläkin.
Katsoin itseäni peilistä ja kohensin hieman littaanpainunutta tukkaani.
Mikään ei liikkunut. Ei kuulunut edes kellon ääntä, ei tässä talossa varmaan edes ollut seinäkelloa, täällä oli vain sellaisia elektronisia kelloja, jotka heijastelivat numeroita seiniin ja näkyivät televisioiden ja tietokoneiden ruuduilla. 9:20, vastahan se oli ollut 8:20.
Ja nyt se oli jo 10:20.
Kävin silittämässä miehen vihreäpaitaista selkää. Se nukkui kauniisti sikiöasennossa, nyt kun minä olin noussut. Se ei säpsähtänyt kosketuksestani. Se ei edes liikahtanut, ei hengittänyt eri lailla. Ilme sen kasvoilla ei muuttunut lainkaan. Silitin sen selkää kuin äiti lastaan, joka on kuumeessa käpertynyt olohuoneen sohvalle Pikku kakkosen jälkeen.
Ja sitten minä lähdin.
Ovi kolahti sulkiessa liian kovaa, ja minä juoksin portaat alas pimeässä rappukäytävässä. Ulkona oli sunnuntaiaamunvalkeaa, kirpeää ja lauantainnähnyttä. Katsoin parvekeriviä, mikähän noista on hänen.
Perhe aamupäiväkävelyllä, poika heittää isäänsä Sörnäisten asfalttiviidakosta löytyneellä oksalla. Isä hymyilee ja lähtee juoksuun, poika juoksee perässä. Mummo sanoo raitiovaunun menneen juuri, baarin ensimmäiset tai viimeiset asiakkaat ovat ringissä tupakalla.

Minä tunnen vapauden, tunnen sen asfaltin harmaudessa, raitiovaunun likaisessa vihreydessä, kirpeän syysilman puhaltaessa ja Hakaniemen mukulakivikaduilla. Yksinäisyys palaa hiljaa hiipien, ja minä nautin siitä. 

Ei enää kahlitsevia käsiä ruskealla sohvalla. 

Muttei myöskään käsiä lapasten sisässä syyskylmällä, ei kutittavaa partaa tai silmiinkatsovia hymyileviä kasvoja. Ei ketään kelle keroa pulusta, joka istui yksin sähköjohdolla. Ei ketään kenen kanssa syödä pehmistä aamukymmeneltä, kun tekee hirveästi mieli. Yksin en kehdannut syödä, ostinm energiajuomaa ja turrutin itseni bussin tutinaan.

"Uskoni herkkä mut tunne on jalo"

Matkalla kaupunkiin auringonvalo heijastuu taittuu bussin ikkunoista, häikäisee silmiäni.
Puut loistavat kaikissa lämpöisissä sävyissä, ruska on loistossaan. Ulkona on ihanan rakas raikas ilma, kirpeän syksyinen mutta lämmin, sellainen että tietää että huomenaamulla aikaisin on sumuista ja jos jaksaisin herätä tarpeeksi ajoissa voisin kiertää bussipysäkille omakotitaloalueen läpi, varastaa piha-aidan yli roikkuvasta omenapuun oksasta haaleanpunaisen omenan, puraista siitä ensimmäisen palasen ja tuntea kuinka sylki sekoittuu hedelmälihaan.

Digiragaa soittimesta. Mahtavan ihmisen tekemää musiikkia, sellaista jonka tahtoisin jakaa koko maailmalle. Haikeaa, mutta aurinkoista ja toiveikasta.

Ostin Ruohonjuuresta kolmekymmentäviisigrammaa tummaa suklaata, sellaista jossa on appelsiininkuorta. Söin siitä palasia kävellessäni keskustassa, imin valoa sisälleni jokaisella solullani ja hymyilin. Hymyilin samalla tavalla kuin eilen, kun illalla saatettuani ystäväni bussipysäkille sade yltyi niin kovaksi, että kastuin kahdensadan metrin matkalla niin paljon, että takkini oli vielä tänäänkin kostea. Mokkakengistäni tuli läpi vesi ja juuri kun kävelin liikennevaloihin ne vaihtuivat vihreistä punaisiksi. Silti hymyilin vain, hymyilin koska kerrostaloni pihalla räystäästä tippui vettä kuin Tukkijoen vesiputouksista ja jos reppuni ei olisi ollut täynnä kirjastosta lainattua elokuvia ja kirjoja olisin varmaankin astellut sen alta. Teki ihan älyttömästi mieli lähteä maalle isovanhempien luokse, lainata kuistilla olevista kumisaappaista niitä kaikkein suurimpia, mennä poimimaan viimeiset sattumavadelmat ja kirkkaanpunaisia omenoita niistä kymmenistä omenapuista joita tontilla kasvaa. Tanssia pelloilla, sulaa sateeseen.

Niin kummallista ja rauhoittavan sekoittavan piristävää, kun matkalla kotiin miettii uutta tuttavuutta ja sitten yhtäkkiä sen huomaakin poistuvan siitä samasta bussista jonka takaosassa istun.

Kun lapsuudenystävän kanssa päätyy metsään, kiipeää alas kallioista metsänreunaa ja alas katsoessani näin yhtäkkiä hänen kasvoissaan sen saman lapsen, jonka joskus tunsin ja kun alan sanomaan sitä ääneen, hän kertoo minulle tunteneensa juuri aivan samalla tavalla.

Nojaan valkoiseen nojatuoliin parvekkeellani,
mietin usein
onko taivas matalalla vai olenko minä vain niin korkealla?

Sadesunnuntaita Hervannassa, ehdotin pojille teekutsuja Suolijärven laitamilla. Pienten purojen ja suurten poppeleiden äärellä. Krapulasta kärsivinä ne eivät tahtoneet lähteä ulos kastumaan, vaan tekivät ainakin viiden paahtoleivän korkuisia kerrosleipiä jotka tuoksuivat oreganolle ja sulalle juustolle ja tomaattikastikkeelle. Parvekkeella istuimme kaikki samalla sohvalla ja nauroimme hillittömästi ja hei minä tajusin taas, että heidän kanssaan olen kotona.

Minä painauduin häntä vasten kuin sadussa. Sellaisessa sadussa, jossa ihmisiä on pakattu auton takakonttiin, ja heitä kuljetetaan kauas pois tästä valtakunnasta. Varmaan Venäjälle.
Auto pomppii eteenpäin epätasaisella tiellä, hän tuoksuu kaljalta ja tupakansavulta ja märiltä kengiltä, takakontin ikkunasta näkyy vain valaistu tie ja katulamppuja, muuten sitä värittää ohut sumukalvo. Kauas jää kaupunki, kauas muiden autojen ajovalot, kauas turvallinen Helsinki huutavine juoppoineen ja villeine bileineen, edessä häämöttää vain kilometrikaupalla tyhjyyttä ja kaasujalkaa kutkuttavia pitkiä suoria.
Etupenkin tyttö kääntää musiikkia suuremmalle.

Metsäretkiä

Radan vierillä kasvaa:

voikukkia

nurmikkoa

ihmisen luita

muttei ainuttakaan sientä, ei vaikka etsin pellolta ja sen vieriltä, vielä kesänvihreän nurmikon seasta, aseman takaa ja ratakiskoilta.

Kiskot kaikuvat vain aavemaista tyhjyyttään, R kertoo tällä asemalla kuolleen monia ihmisiä, osa vahingossa ja osa on hypännyt junan alle tahallaan, erään asemalle sammuneen imaisi Intercity alleen.

Pendolino ohittaa asemaa, ilma sen edessä jakautuu halki kahdeksi, ja minä kuvittelen niin monen ihmisenkin jakautuneen, kappaleiden lennelleen verkkoaitoihin ja talojen pihoille, kiskojen väliin ja vanhoille kiville, niin monen ihmisen etten uskalla edes kuvitella loppuun asti, mitä heille kävi.

Onneksi R saapuu pelastamaan minut itseltäni, minä en toivo kenenkään saapuvan sillä tavalla valkoisella ratsulla ritarihaarniskassaan, eikä hänkään saavu siten, hän saapuu rikkinäisellä mummopyörällään ja miekan sijasta hänellä on kädessään puoliksipalanut tupakka, jonka hän asettaa pyöräntarakalle vain halatakseen minua.

Minä annan hänelle lahjaksi bussikorttini sinisestä muovikotelosta irtirepimäni palasen.

Yhdessä me katselemme kaupassa palautuspullojen pyörintää palautusautomaatissa, yksi tölkki sai monen monta kierrosta enemmän kuin muut! Olikohan sillä kalliimpi lippu tähän huvipuistoon,

mutta ei , ei sellainen lippu kuin Dllä oli tänään tivoliin, se söi sen lipun ja minun piti lähteä sen kanssa metsään, mutta se lähtikin tivoliin, enkä minä halunnut.

Se poika jonka tukka on takussa ja hihansuut roikkuvat ja ruskeiden housujen lahkeet viiltävät maata, ja se tanssii dubin tahtiin niin oikein, se poika tulee hakemaan meitä autolla, en pysty välttymään hymyilyltä joka jälleen kasvaa korviin asti.

Sillä pojalla on tällä kertaa juuri pesusta tullut paita, ja sen sotkuinen tukka on pipon sisällä, ja se näyttää niin hyvältä että mieleni tekee vaivihkaa sivellä sen niskahiuskiehkuroita ja vaaleita hentoja ihokarvoja yläselässä. Ja sen kädetkin näyttävät niin kädestäpidettäviltä, sen ranteissa on nahkanauhoja ihan niinkuin minullakin, ja verisuonet näkyvät juuri sopivasti,

mutta ei, ei sillä lailla sopivasti kuin omani silloin joskus, ne olivat niin pinnalla että tahrivat kaiken punaisellaan ja vuosivat ulos asti, ne typerät suonet,  minä halusin vain katsella niitä hieman lähempää, mutta ne pakenivat karkuun matolle pieniksi punaisiksi länteiksi.

Ajamme poikien salaiselle sienipaikalle, R haluaa välttämättä kiivetä korkealle kukkulalle,

istumme siellä ja katselemme kuinka aurinko pakenee pilvien taakse ja maan itsensä taakse, yläpilvet muuttuvat vaaleanpunaiseksi saduksi, tältä näyttävät pilvilinnat,

mutta ei, ei sellaiset pilvilinnat joita joskus rakentelimme ala-asteen pihoille, ne muodostuivat tutuista pojista ja yhteisistä tulevaisuuksista,

nämä pilvilinnat muodostuivat auringonsäteistä ja valosta ja pimeydestä.

R sytyttää jointin.

Taivas värittyy sitä mukaa kun siinä istumme.

Vaaleanpunaisemmaksi ja vaaleanpunaisemmaksi, huomaamme pilvien sävyttyvät violetiksi.

Alas on pitkä matka, ja mutkainen,

pellolla vallitsee jo yön hämärä.

Olen varma, että peurat viihtyvät sillä pellolla, sillä minäkin viihdyin siellä ruohotuppaiden seassa, ruohot nousivat oman pääni yläpuolelle, ja jos minä olisin peura, minä seisoisin tällä pellolla vaivihkaa aamukasteen kanssa, katsoisin sarvineni hiljaa vastapuolelle ja laulaisin ääneti sitä laulua, jonka jokainen elämänmuoto osaa.

Mutta minä en ole peura, ja olen jo unohtanut sen laulun sanattoman kauneuden.

Tarjoan muille peuranvasoille teetä, istumme hiljaa ja odotamme yöusvaa.

Se ei tule ennen pimeää, joka hiipii päälle jälleen kerran salaa, ja matka metsän läpi autolle on vaikeampi kuin uskoimmekaan, joudumme aina välistä makaamaan sammaleisella ylämäellä ja juomaan mangomehua suoraan purkista,

mangot ovat tärkeitä asioita meille, me sovimme Rn kanssa että näemme unta toisistamme, ja jotta tunnistamme toisemme unessa, koodisana oli mango. Mutta minä en nähnyt unta mangoista enkä Rstä eikä kukaan sanonutkaan koko sanaa siinä unessa.

Aamulla jääkaapista löytyi uutta mangomehua.

Rn äiti tarjosi tälle mangokastiketta ruuan lisukkeena.

Etsimme vielä yönkin pimeydessä ihmisluita ratakiskoilta, kävelemme katsomaan jokea jota ei näykään.
R kertoo peuroista, minä hymyilen.

Sitten hän katsoo silmiini ja hymyilemme molemmat. 

Hän nuuhkaisee hiuksiani. 

Juna saapuu jo asemalle.