Amsterdam

Amstel-joki virtaa yhtä kirkkaana kuin neljäkin vuotta sitten, silloin kun näin sen ensimmäistä kertaa. Silloin kaikki tuntui niin erilaiselta. Hengitin Alankomaiden ilmaa itseeni, elin sitä joka solullani, nyt tuntui kuin en olisi ulkomaille mennytkään. Olen ehkä löytänyt kodin itseni sisältä, mikään ei enää tunnu kovinkaan pelottavalta tai vieraalta.
Tiedän, että olen aina kotona.

Damrak-katu levittyy edessä vilkkaana. Suomessa on jo ruska, täällä puut ovat vihreitä, linnut laulavat ja kevyt syystuuli puhaltaa, sade muistaa kuitenkin tulla joka päivä, toisinaan yllättäen.
Käevelemme Nieuwendijkia alaspäin kohti Damin aukiota, ihmiset ovat eri näköisiä kuin kotona Helsingissä. Ne hymyilevät. Ne katsovat minuun, toisiinsa, ne pujahtavat pienten kauppojen ovista sisään. Ne puhuvat omituista kieltä ja sanovat dankje well ja doui. Ja minä hoen kassojen tädeille että thank you ja there you go, ojentelen visa electroniani huoletta.

Tutustun Amsterdamin katuihin yksinäni. Vaeltelen Warmoesstraatilla, jossa on lähinnä coffeeshopeja, seksikauppoja ja smart shopeja. Istun kavereineni Hill Street Bluesissa, kauhon kermavaahtoa lusikalla suuhuni.
Ja pian olen taas yksin.

Aluksi se tuntuu pakahduttavalta, Amsterdamin huuma on viedä mukanaan, mutta minä olen niin yksin että saan syödä donitsini seisaaltaan pienen kujan kulmalla, on kylmä ja sataa.
Yksinäisyys kääntyy kuitenkin pian onneksi.
Löydän Nieuwendijkilta iltahämärässä loistavan kaupan, se heijastelee neonsinistä kadulle, kutsuu sisäänsä. Pujahdan.
Ystävällinen mies huomaa bindin otsassani ja kehuu, sanoo että tervetuloa kauppaan. Katselen ympärilleni lumoissani, niin paljon kaikkea sitä mistä pidän koottuna yhden katon alle. Hypistelen sormissani poita, siirryn katselemaan hiippahupullisia huppareita, pieniä söpöjä rasioita..
oven vieressä seisovaa poikaa.
Se hymyilee minulle takaisin.

Seuraavana päivänä, kun minulla on taas vähän enemmän rahaa kulutettavana, suuntaan määrätietoisesti tähän kauppaan, kulutan parikymppiä, myyjät hymyilevät, ja se poikakin hymyilee, sillä on vaaleat hiukset ja violetti huppari, pipo päässä ja silmälasit ja se näyttää niin skandinaaviselta, että sisintäni lämmittää.
"Do you need any help?" se kysyy vihdoin, vihdoin sen jälkeen kun olen elätellyt siitä hulluja unelmia ja hölmöjä toiveita päässäni, sen hymy on sulanut johonkin syvälle verkkokalvoilleni. Se, miten se hymyili ensi kertaa minulle, se tapa jolla se sen teki; ystävällisesti, kuin kaltaistaan katsoen.
"No i don't think so" vastaan, poika kertoo kuitenkin vaikka mitä, alamme jutella ihan muistakin asioista.
Kysyn sinä iltana pidettävistä bileistä, joista olin kuullut etukäteen. Poika sanoo, ettei se tiedä missä ne pidetään, mutta että se on menossa. "I soo wanna go there too!" henkäisen, "Well come by later today, I'll tell you where the party is when they text me the location".

Palaan myöhemmin paikalle.
"You know anything 'bout the party yet?"
"Nope, they haven't texted me"
Pettymys, miten minä nyt ikinä löydän sinne paikalle, yksin Amsterdamissa eikä ketään joka lähtisi mukaan etsimään niitä, mitähän sitä tänä iltana sitten tekisi, kai vain kiertelen tässä ja..
"But hey, come by the shop at ten, when I finish, so we'll go there together"

JOO!

Ja minä lähden melkein vieraan pojan matkaan keskellä melkein vierasta maata, hyppäämme taksiin ja kuljemme johonkin. Mutta minä luotan poikaan sillä sain tietää että se on Norjasta ja sehän tekee meistä melkein hengenheimolaiset!
Ja juhlien keskellä sitten käy niin, vieraat tulevat puhumaan minulle ja eräskin vieras mies halaa ja sanoo rakastavansa minua, vaikka emmehän me tunne, mutta minua ei pelota, onhan poika siinä, ja kohta hän laittaa kätensä lanteilleni, en pyristele vastaan toisin kuin pyristelin kun se mies halasi.
Ja sitten se tapahtuu, vaihdamme nopean suudelman, sitten vähän hitaamman, illan lopuksi (yhdeksän tunnin jälkeen, sen jälkeen kun olen tanssinut itseni kuoliaaksi) olen työntänyt hänet seinää vasten ja vaihdamme sekä nopeita että hitaita suudelmia.
Poika pyytää minua luokseen Haarlemiin, sanon että joo, mutta se on kuulemma toisessa kaupungissa, ja samassa muistan että minähän lähden huomisaamuna.
"Tell me your surname, I'll find you"
Kerron, vaikka tiedän ettei hän koskaan löydä minua.


Matkaan lentokentälle apeana. Laukku on painava ja mieli myös, ajattelen poikaa, ajattelen Amsterdamia, ajattelen kaikkea mitä voisi olla jos en nyt lähde.
Myöhästyn koneesta.
Puolivahingossa ja puolitahallaan, mutta myöhästyn kuitenkin, vaikka minua odotettiin kotona, tekstaan isälle tilanteen, eikä minulla ole rahaakaan, pitää uusi lento varata netistä ja se maksaa kauheasti, ja äiti on vihainen ja minulla on nälkä mutten uskalla tilata edes salaattia.
Varaan uuden lennon, se maksaa päälle satasen, parin päivän päähän. Suuntaan takaisin Amsterdam Centraalille Shipolin kentältä.
Minähän etsin sen pojan käsiini.

Mutta se ei ole kaupassa, sen kollega sanoo ettei se tullut tänään töihin, kysyy että "He got really wasted yesterday?" ja joudun vastaamaan että kyllä, kaihan se piti paikkansa.
Varaan uuden hostellihuoneen, paremmasta paikasta, parempi huone, paremmat näköalat suoraan Warmoesstraatille. Viihtyisämpää, ja minun on pakko nukkua koko se ilta ohitse, en löytänyt poikaa ja edellisillan bileet painavat vieläkin päälle.

Seuraavana päivänä hän on kaupassa. Minä menin sinne, ja sitten hän tuli ovesta, "HEY!" huudahtaen, "look who's here still!" minä kiljahtelen.
"I thought you left yesterday"
"I thought so too"
Ja se oli totta.
"What made you stay?"
"Well I just couldn't leave.."
"I'm glad you stayed"
"me too"
Ja me suutelemme keskellä hänen kauppaansa, hänen pomonsa läsnäollessa, hänen uudessa kotikaupungissaan Amsterdamissa.
"Come by at ten, let's do something nice today"
"okay!"
Ja en voi vastustaa hymyilemistä. Olen niin hyvällä tuulella, ja sen saavat nähdä Amsterdamin mukulakivikadut ja ihmiset, turistit ja paikalliset ja rastapäät ja autoilijat.

Se päivä, ja seuraavakin, lähtöpäiväni, menevät yhdessä hujauksessa. Menen pojan luokse Haarlemiin, matkustamme busseilla, istumme kanaalin rannalla pienellä vihreällä penkillä, mutustamme tic taceja, suutelemme ja halailemme.
En voi vastustaa hänen hymyään. Niitä iloisia silmiä, sitä kaikkea.

Mutta nyt minä olen täällä. Suomessa, liian kaukana kaikesta.
Ensimmäiset päivät kärsin, kummallisella tavalla, ajattelin poikaa jatkuvasti, ajattelin hänen hymyään ja silmiään, ja hiuksia, ihon sileyttä, sitä miten hän piti minusta kiinni, miten hän seisoi vasten seinää, miten hänen kasvonsa sulivat yhdeksi onneksi vain kun hännäki minut, miten hän tuntui niin oikealta.
Kärsin, en osannut oikein olla mitenkään päin.
Nyt olen vain turtunut tähän kaikkeen. Ehkä me vielä näemme joskus.

Jalka lyö tahtia lattiaan, liikkuu kuin itsestään.
Humalan sumentamat silmät erottavat tanssilattialta ja puupöytien äärestä ihmiskasvoja.

Kaikki niin kauniita ja tuttuja.

Vastapäätäni baarijakkaralla istuu nuoren näköinen poika, jonka pellavaiset hiukset ovat puolipitkät ja kiinni löyhällä nutturalla. Sillä on yllään ruudullinen ruskea kauluspaita ja polvista rikkonaiset farkut. Kädessään se pitää juomalasia, enkä minä muista joiko se siitä koko iltana, vaikka olin keskittynyt katsomaan kun se hymyili ja hämärässä sen iho ja silmät näyttivät niin kirkkailta.
Kovin viaton, mutta viekas katse.

Tanssilattialla joku kaverin kaveri tarttuu kiinni, ei päästäisi lähtemään.
Menen ulos ja poltan tupakkaa, sitä palaa vieläkin vaikka tiedän kuinka oksettavaa se on.
Katson lasipurkkiin tuhkattuja tupakantumppeja, tummuneita kuin mädäntynyt liha.
Voin vain kuvitella, miltä keuhkoni näyttävät.
Ajattelen, että voin polttaa kun juhlin - aivan kuin olisi jotenkin terveellisempää tai vaarattomampaa imeä tervamyrkkyjä kiduksiinsa kun on kännissä.

Heräsin liian aikaisin tänään, aurinko paistoi ikkunan takaa, mutta ilmassa leijailevasta hennosta sumusta päättelin ettei kello voi olla vielä kymmentäkään.
9:13
minä laitoin pitkästä aikaa Skinsit pyörimään ja voi luoja,

minä itkin
Itken hyvin harvoin nykyään, ehkä lähinnä siksi ettei minulla oikeastaan ole ollut viime aikoina syitä itkeä. Toisinaan tosin kyyneleet tuntuvat kiipeävän kilpaa silmäkulmiini vain siksi, että olen pakahtua siitä haikeasta onnentunteesta, joka halaa vartaloani näkymättömästi, rutistaa kovaa mutta varoen kun kaiken vilinän keskellä havahdun siihen, että
minulla on Koti. Ja ne ihmiset, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Etten ihan oikeasti tarvitse muuta.

Paitsi jos olen aivan rehellinen, niin ehkä sittenkin yhden sellaisen ihmisen, jota katsoa silmiin ihan eri tavalla kuin ketää muuta.
Joka istuu hiljaa kanssani ja silittää kämmenselkää,
jonka kanssa tuskin tarvitsee sanoa ääneen niitä asioita, jotka virtaavat ajatuksissani, mutta jonka kanssa voi kuitenkin puhua tuntikausia.

Koti on Äiti maa.
Juoksen metsässä, aurinko kurkistaa puiden lomasta ja askel toisensa jälkeen minä kosketan maata,
olen elossa ja juuri tässä.
Kävelen pelloilla ja niityillä ja keskellä puolimetristä heinää
katson ylöspäin, näen sinisenä hohkaavan taivaan ja ohuita pilvinauhoja.
Kuinka pieni minä olen tässä universumissa, kun jo lampea reunustavia puita ainakin kolme kertaa lyhyempi?

Istuin suuren kiven päällä, hengitin maa-ilmaa sisääni,
tunsin itseni lapseksi
Että unelmat ja
lapsuuden usko elämään on taas minussa
vanhempana, vahvempana, viisaampana
Ajattelin siinä istuessani, että voisin lopettaa ryyppäämisen. Ainakin vähentää.

Se yksi poika sanoi kerran, että näkee halon pääni ympärillä.
Ja minä kerran sen yhden toisen pojan kanssa kävelin pitkää hiekkakujaa puistoon, me katsoimme samaan aikaan ylös täysikuuta,
ja vaikka vain minä olin käynyt sienimetsässä
näimme me molemmat kuun ympärillä niin kauniin hämmentävän värien sädekehän,
että meidän ei olisi tarvinut edes sanoa ääneen sitä
että jokin muuttuu pian