Sunnuntaiaamuna kello kahdeksan jälkeen

Makasin siinä, upottavalla ruskealla sohvalla, aika mateli eteenpäin.
Kukaan ei ollut sanonut, ettei tänne kannata tulla, täällä joutuu kuuntelemaan eurodancea ja ysärihittejä, täällä juodaan kaljaa ja viskiä päivällislaseista, poltetaan pilveä mustaksi muuttuneesta bongista. Täällä on ruokana vain eilen ostettuja paprikasipsejä, ja nekin niin kaukana ettei niihin kuitenkaan ylety.

Ei, jos makaa sohvalla oikea käsi omaa päätä tukemassa.
Sillä kädellä silittää samalla myös krapulaisen miehen hentoa päätä ja hiuksia, piirtää sormenkynnenpäillä kuvioita. Vasemmalla kädellä pitää miehen sohvalla, ihan siinä itsensä vieressä, ja sen jalat kiertyvät minun jalkojeni sekaan ja sen käsi kiipeää reidelle, aivan liian korkealle, mutta koska se nukkuu, se ei tajua.
Sillä on vihreä paita ja punertava parta, se kutitteli kivasti ylähuulta vasten, ja sen silmät olivat siniset ja yleensä innosta vilkkaat, viime hetkinä ne olivat vain tapittaneet eteensä.

Miksen minä ole koskaan pitänyt siitä, että joudun makaamaan sohvan ja ihmisen välissä. Pitämään kädestä. Odottamaan ikuiselta tuntuvia aikoja. Minä valvon aina aamuyhdeksältä, kun muut vielä nukkua tuhisevat krapulaansa korviini. Minä valvon, enkä uskalla vaihtaa asentoa, ettei kukaan herää. Minulla on vessahätä ja kauhea nälkä, pää liian täynnä liian pelottavia ajatuksia ja katse naulittuna kattoon.
Valkoisissa verhoissa on kivoja kuvioita.
Asunto näyttäytyy minulle sunnuntaiaamun valossa valkean melankolisena.
Minä en saanut nukuttua silmällistäkään. Minä tutustuin siihen asuntoon, jokaiseen sen nurkkaan, jonka siitä paikaltani näin. Kohta minä osasin ulkoa jokaisen katon halkeaman, verhon rypyn ja pöydällä olevan oluttölkin paikan. Minä osasin kertoa, kuka oli viimeksi örissyt unissaan ja mitä, minä tiesin koska rappukäytävässä oli kävelty, minä kuulin aamun ensimmäisten ihmsten askeleet pihalla. Auton oven kolaukset ja kaupan ovien lukkojen rapsahdukset.

Tavallaan se on kaunista, muttei siitä koskaan opi pitämään, kun sen kokee.
Minuutti tuntuu iäisyydeltä. Minä valvoin siinä kolme tuntia, samassa asennossa, aamulla, uskaltamatta liikauttaa varvastani, vaikka mies itse kyllä uskalsi, se valtasi alaa päältäni ja altani.
Vihdoin uskaltauduin istumaan, mutta sohva oli niin upottava, että kaaduin heti takaisin. Tyynynä kova käsinoja. Hame rutussa ja sukkahousut rei'illä.
Jos olisin ollut yksin, olisin itkenyt.
Kahminut sipsipussista sipsejä ja itkenyt toivottomuuttani, rapisuttanut pöydän pientä minigrip-pussia ja toivonut onnea.

Mietin tunnin ajan, uskaltaisinko yrittää nousta vessaan. Siinä tunnissa ehdin käydä läpi kaikki illan tapahtumat, muiston ystävältäni varastetusta lompakosta, toisen kaverin hukkaamasta laukusta ja kadonneista villapuseroista.
Minunkin reppuni yritettiin varastaa, mustiin pukeutunut poika nosti sen rennosti olalleen ja lähti kävelemään kohti ovea. Minä juoksin sen perään ilman että ehdin edes huomata, otin tukevasti kiinni reppuni risaisesta olkaimesta ja sanoin kiitos.
Poika katosi ovesta. Ehkä sillä oli mukanaan ystäväni lompakko ja kadonnut villapaita. Enkä minä pysäyttänyt sitä. Minun repullani se ei edes olisi tehnyt mitään, sillä siellä oli jäljellä vain kolme porkkanaa, lialta haiseva huivi ja tyhjä juomapullo. Lompakkokin, kyllä, ja passi.
Sen sijaan minä tosiaan hukkasin jotain; minut itseni tanssilattialle. Viihdyin siellä pidempään kuin kukaan, hymyilin eturivissä ja ystäväni DJ-pöydän takaa hymyili takaisin, sellaista ennennäkemätöntä riemun hymyä, ja huikkasi bissetölkistään.
Tunnissa ehdin käydä läpi muistot myös muista hymyilevistä kasvoista. Kauniin sinisistä silmistä, ihanista naururypyistä. Poninhännälle vedetyistä hiuksista, rentoina lököttävistä farkuista.
Siitä pojasta, jota minä aina halaan tanssilattialla, niin tein sinäkin iltana. Minä notkuin vielä ystävineni talon portailla, hän poltti tupakkaa ja minä hymyilin eudorisesti enkä malttanut pysyä nahoissani, ja sitten se poika ilmestyi ovelle.
Se hymyili, niin kuin se aina tekee. Sen hiukset olivat yhtä takussa ja rennosti kuin aina, ja sen hihansuut roikkuivat käsien päällä, niin kuin aina. Minä halasin sitä, niin kuin aina, ja se tuoksui entistä paremmalle ja tuntui entistä turvallisemmalta. Minä myin sille kaksi lippua bileisiin, enkä olisi halunnut että se lähtee koskaan ikinä pois sieltä, siitä talosta, mutta niin se lähti, juuri kun minä menin rappukäytävään erään pojan kanssa, silläkin pojalla on hienot naururypyt ja siniset silmät ja se näyttää aina ihan kamalan söpöltä kun sillä on krapula, toisin kuin se mies joka nyt nukkui vieressäni, sen silmät olivat puoliksi auki ja aina välillä se sanoi mmh.

Nousin ylös, upottava sohva yritti imeä minua sisuksiinsa. Miehen käsi tarttui lantiooni, refleksinä. Jalkojaan se siirsi tieltä, minä naksautin niskani ja haukottelin ja venytin käsiäni ylös ja eteenpäin.
Sain itseni ylös, kahmaisin sipsipussista kourallisen.

Minä ja tyhjän asunnon äänettömät tunnit olimme jälleen kaksin.
Nyt minä pääsin käymään ennentuntemattoman asunnon vessassa. Peilistä kurkistivat hädissään tapittavat silmät, henkitorvi. Pöntössä oksennusta eiliseltä. Aku Ankka patterin päällä, suihkukaapissa vanha musta sukka.
Ja kohta minä istuin taas siinä sohvalla ja mietin. Mietin, miten saisin miehen hereille, vai lähtisinkö herättämättä. Olisiko se epäreilua, käyttäytyisinkö kuin sellainen typerä nainen eloluvista, tai oikeastaan sellainen yhden yön suhteita harrastava mies, joka katoaa aamun pikkutunteina kasaan myllätyistä lakanoista ja irtautuu naisen pörröiseksi muuttuneesta tukasta. Olisinko minä ilkeä, jos en jättäisi viestiä pöydälle, kirjoittaisi numeroani huulipunalla peiliin, tai löytyisi keittiöstä keittämästä teetä joskus sitten kun muut suostuisivat heräämään.
Välillä kävin seisomassa eteisessä, kädet lanteilla, välillä istuin siniseen nojatuoliin, se kallistui nytkähtäen taaksepäin. Välillä kävin purkkapussin edessä, uskaltaisinko ottaa. Välillä ajattelin käpertyväni takaisin miehen viereen, ehkä se olisi helpointa. Ehkä saisin vielä unta, jos oikein yrittäisin, tai sitten voisin vain maata siinä ja ajatella.

Laitoin kengät jalkaan ja takin päälleni.
Musiikki soi vieläkin.
Katsoin itseäni peilistä ja kohensin hieman littaanpainunutta tukkaani.
Mikään ei liikkunut. Ei kuulunut edes kellon ääntä, ei tässä talossa varmaan edes ollut seinäkelloa, täällä oli vain sellaisia elektronisia kelloja, jotka heijastelivat numeroita seiniin ja näkyivät televisioiden ja tietokoneiden ruuduilla. 9:20, vastahan se oli ollut 8:20.
Ja nyt se oli jo 10:20.
Kävin silittämässä miehen vihreäpaitaista selkää. Se nukkui kauniisti sikiöasennossa, nyt kun minä olin noussut. Se ei säpsähtänyt kosketuksestani. Se ei edes liikahtanut, ei hengittänyt eri lailla. Ilme sen kasvoilla ei muuttunut lainkaan. Silitin sen selkää kuin äiti lastaan, joka on kuumeessa käpertynyt olohuoneen sohvalle Pikku kakkosen jälkeen.
Ja sitten minä lähdin.
Ovi kolahti sulkiessa liian kovaa, ja minä juoksin portaat alas pimeässä rappukäytävässä. Ulkona oli sunnuntaiaamunvalkeaa, kirpeää ja lauantainnähnyttä. Katsoin parvekeriviä, mikähän noista on hänen.
Perhe aamupäiväkävelyllä, poika heittää isäänsä Sörnäisten asfalttiviidakosta löytyneellä oksalla. Isä hymyilee ja lähtee juoksuun, poika juoksee perässä. Mummo sanoo raitiovaunun menneen juuri, baarin ensimmäiset tai viimeiset asiakkaat ovat ringissä tupakalla.

Minä tunnen vapauden, tunnen sen asfaltin harmaudessa, raitiovaunun likaisessa vihreydessä, kirpeän syysilman puhaltaessa ja Hakaniemen mukulakivikaduilla. Yksinäisyys palaa hiljaa hiipien, ja minä nautin siitä. 

Ei enää kahlitsevia käsiä ruskealla sohvalla. 

Muttei myöskään käsiä lapasten sisässä syyskylmällä, ei kutittavaa partaa tai silmiinkatsovia hymyileviä kasvoja. Ei ketään kelle keroa pulusta, joka istui yksin sähköjohdolla. Ei ketään kenen kanssa syödä pehmistä aamukymmeneltä, kun tekee hirveästi mieli. Yksin en kehdannut syödä, ostinm energiajuomaa ja turrutin itseni bussin tutinaan.