"Elämä on sulle just sitä mitä sen pitää" sanoi nainen mikrofoniin

Ja minä kuulen bassotaajuudet jo pitkälle tielle asti, kävelen entistä rivakammin illan jo pimetessä ja viiman kylmetessä, katulamppujen valojen muuttuessa majakoiksi. Nopeammin nopeammin nopeammin, sitä pikemmin olen paikalla ja sitten saan tanssia ja tanssia ja tanssia itseni ekstaasiin, vaikka keho valittaa väsymystä ja nälkää ja kylmyyttä ja kaihertavaa ikävää, mutta minä haluan tanssia sen kaiken pois!

Sisällä minulta ei kysytä papereita, jälkeeni tulevilta pojilta sen sijaan kyllä, minun ei tarvitse jättää narikkaan mitään, heidän sen sijaan tarvitsee, minä juoksen suoraa tietä tanssilattialle

hänen syliinsä.

Ja se on omituista sillä me olemme kohdanneet aina vain bileissä, mutta minä tunnen häneen sellaista käsittämätöntä ja selittämätöntä yhteyttä, vain sellaista jota sisarukset voivat tuntea toisiaan kohtaan, tai jotkut muut, en tiedä ketkä, mutta sellaista minä tunnen. Huomaan hänen hymyilevät kasvonsa tanssilattian keskellä, hänen roikkuvat lahkeensa ja hihansuunsa ja sotkuisen tukkansa, hymyni venähtää korviin

enkä voi lopettaa tätä typerää hymyämistä

koko iltana.

Ymmärrän yhtäkkiä, miksi dubi kuulostaa niin hyvältä keskilattialla. Miksi se tuntuu, sydämessä asti, kehon läpi virtaa basso ja ainakin satatuhatta värikästä aaltoa, väsyneenä pakko antautua vietäväksi.

jos ei ole koskaan oppinut tuntemaan

on hyvä antaa bassotaajuuksien viedä mukanaan toiseen ulottuvuuteen

antaa niiden saada sydämen sykkimään tahtiinsa

ja hetken voi kuvitella millaista on

rakastaa.

Ja rytmi vie ja se vie ja se vie.

Saa liikkumaan edestakaisin, kuvittelin jo olevani liian väsynyt, mutta se sopikin tällä kertaa hyvin, minun ei tarvitse keskittyä siihen, kuinka kiharatukkaiset naapurinpojat parveilevat ympärilläni tai siihen kuinka sekin mies jonka rastat olivat pitkät kuin liaanit konsanaan katseli minua hymyillen.

Aina bassotaajuuden kajahtaessa siihen pisteeseen, jossa se värisyttää kehoni yhteenpakkautuneita pieniä soluja ja etenkin juuri sitä kohtaa, jossa useimmiten tunnen raastavaa kaipuuta tai kaihoa ja eksymystä, viiltävää ikävää viime syksyyn ja niihin tunteisiin, minut valtaa lämpö ja hyvyys ja värinä,

kaikki on sittenkin hyvin.

Ja suojatiellä vastaani käveli mies, sillä oli ruskeat housut ja khakinvärinen takki, sen silmät olivat suuret kuin pienellä suloisella eläimellä - ja siniset ennenkaikkea. Se katsoi minuun vaivihkaa vilkaisten, niinkuin minäkin siihen, huomasimme toisemme ja meidän molempien suupielissämme kareili hymy, sellainen hymy joka sanoo: kas, kaltaiseni.

Ja hän ylitti suojatien katsomatta enää taakseen, minä sen sijaan katsoin, käännyin kuitenkin pian pois ja jatkoin matkaa, enkä pystynyt lopettamaan hymyilemistä koko päivänä, taaskaan.

Päivä oli silloin yhtä harmaa kuin tänäänkin.