"Uskoni herkkä mut tunne on jalo"

Matkalla kaupunkiin auringonvalo heijastuu taittuu bussin ikkunoista, häikäisee silmiäni.
Puut loistavat kaikissa lämpöisissä sävyissä, ruska on loistossaan. Ulkona on ihanan rakas raikas ilma, kirpeän syksyinen mutta lämmin, sellainen että tietää että huomenaamulla aikaisin on sumuista ja jos jaksaisin herätä tarpeeksi ajoissa voisin kiertää bussipysäkille omakotitaloalueen läpi, varastaa piha-aidan yli roikkuvasta omenapuun oksasta haaleanpunaisen omenan, puraista siitä ensimmäisen palasen ja tuntea kuinka sylki sekoittuu hedelmälihaan.

Digiragaa soittimesta. Mahtavan ihmisen tekemää musiikkia, sellaista jonka tahtoisin jakaa koko maailmalle. Haikeaa, mutta aurinkoista ja toiveikasta.

Ostin Ruohonjuuresta kolmekymmentäviisigrammaa tummaa suklaata, sellaista jossa on appelsiininkuorta. Söin siitä palasia kävellessäni keskustassa, imin valoa sisälleni jokaisella solullani ja hymyilin. Hymyilin samalla tavalla kuin eilen, kun illalla saatettuani ystäväni bussipysäkille sade yltyi niin kovaksi, että kastuin kahdensadan metrin matkalla niin paljon, että takkini oli vielä tänäänkin kostea. Mokkakengistäni tuli läpi vesi ja juuri kun kävelin liikennevaloihin ne vaihtuivat vihreistä punaisiksi. Silti hymyilin vain, hymyilin koska kerrostaloni pihalla räystäästä tippui vettä kuin Tukkijoen vesiputouksista ja jos reppuni ei olisi ollut täynnä kirjastosta lainattua elokuvia ja kirjoja olisin varmaankin astellut sen alta. Teki ihan älyttömästi mieli lähteä maalle isovanhempien luokse, lainata kuistilla olevista kumisaappaista niitä kaikkein suurimpia, mennä poimimaan viimeiset sattumavadelmat ja kirkkaanpunaisia omenoita niistä kymmenistä omenapuista joita tontilla kasvaa. Tanssia pelloilla, sulaa sateeseen.

Niin kummallista ja rauhoittavan sekoittavan piristävää, kun matkalla kotiin miettii uutta tuttavuutta ja sitten yhtäkkiä sen huomaakin poistuvan siitä samasta bussista jonka takaosassa istun.

Kun lapsuudenystävän kanssa päätyy metsään, kiipeää alas kallioista metsänreunaa ja alas katsoessani näin yhtäkkiä hänen kasvoissaan sen saman lapsen, jonka joskus tunsin ja kun alan sanomaan sitä ääneen, hän kertoo minulle tunteneensa juuri aivan samalla tavalla.

Nojaan valkoiseen nojatuoliin parvekkeellani,
mietin usein
onko taivas matalalla vai olenko minä vain niin korkealla?

Sadesunnuntaita Hervannassa, ehdotin pojille teekutsuja Suolijärven laitamilla. Pienten purojen ja suurten poppeleiden äärellä. Krapulasta kärsivinä ne eivät tahtoneet lähteä ulos kastumaan, vaan tekivät ainakin viiden paahtoleivän korkuisia kerrosleipiä jotka tuoksuivat oreganolle ja sulalle juustolle ja tomaattikastikkeelle. Parvekkeella istuimme kaikki samalla sohvalla ja nauroimme hillittömästi ja hei minä tajusin taas, että heidän kanssaan olen kotona.