Kertoisi sokeille väreistä

Jalka lyö tahtia lattiaan, liikkuu kuin itsestään.
Humalan sumentamat silmät erottavat tanssilattialta ja puupöytien äärestä ihmiskasvoja.

Kaikki niin kauniita ja tuttuja.

Vastapäätäni baarijakkaralla istuu nuoren näköinen poika, jonka pellavaiset hiukset ovat puolipitkät ja kiinni löyhällä nutturalla. Sillä on yllään ruudullinen ruskea kauluspaita ja polvista rikkonaiset farkut. Kädessään se pitää juomalasia, enkä minä muista joiko se siitä koko iltana, vaikka olin keskittynyt katsomaan kun se hymyili ja hämärässä sen iho ja silmät näyttivät niin kirkkailta.
Kovin viaton, mutta viekas katse.

Tanssilattialla joku kaverin kaveri tarttuu kiinni, ei päästäisi lähtemään.
Menen ulos ja poltan tupakkaa, sitä palaa vieläkin vaikka tiedän kuinka oksettavaa se on.
Katson lasipurkkiin tuhkattuja tupakantumppeja, tummuneita kuin mädäntynyt liha.
Voin vain kuvitella, miltä keuhkoni näyttävät.
Ajattelen, että voin polttaa kun juhlin - aivan kuin olisi jotenkin terveellisempää tai vaarattomampaa imeä tervamyrkkyjä kiduksiinsa kun on kännissä.

Heräsin liian aikaisin tänään, aurinko paistoi ikkunan takaa, mutta ilmassa leijailevasta hennosta sumusta päättelin ettei kello voi olla vielä kymmentäkään.
9:13
minä laitoin pitkästä aikaa Skinsit pyörimään ja voi luoja,

minä itkin
Itken hyvin harvoin nykyään, ehkä lähinnä siksi ettei minulla oikeastaan ole ollut viime aikoina syitä itkeä. Toisinaan tosin kyyneleet tuntuvat kiipeävän kilpaa silmäkulmiini vain siksi, että olen pakahtua siitä haikeasta onnentunteesta, joka halaa vartaloani näkymättömästi, rutistaa kovaa mutta varoen kun kaiken vilinän keskellä havahdun siihen, että
minulla on Koti. Ja ne ihmiset, jotka tekevät minut onnelliseksi.
Etten ihan oikeasti tarvitse muuta.

Paitsi jos olen aivan rehellinen, niin ehkä sittenkin yhden sellaisen ihmisen, jota katsoa silmiin ihan eri tavalla kuin ketää muuta.
Joka istuu hiljaa kanssani ja silittää kämmenselkää,
jonka kanssa tuskin tarvitsee sanoa ääneen niitä asioita, jotka virtaavat ajatuksissani, mutta jonka kanssa voi kuitenkin puhua tuntikausia.

Koti on Äiti maa.
Juoksen metsässä, aurinko kurkistaa puiden lomasta ja askel toisensa jälkeen minä kosketan maata,
olen elossa ja juuri tässä.
Kävelen pelloilla ja niityillä ja keskellä puolimetristä heinää
katson ylöspäin, näen sinisenä hohkaavan taivaan ja ohuita pilvinauhoja.
Kuinka pieni minä olen tässä universumissa, kun jo lampea reunustavia puita ainakin kolme kertaa lyhyempi?

Istuin suuren kiven päällä, hengitin maa-ilmaa sisääni,
tunsin itseni lapseksi
Että unelmat ja
lapsuuden usko elämään on taas minussa
vanhempana, vahvempana, viisaampana
Ajattelin siinä istuessani, että voisin lopettaa ryyppäämisen. Ainakin vähentää.

Se yksi poika sanoi kerran, että näkee halon pääni ympärillä.
Ja minä kerran sen yhden toisen pojan kanssa kävelin pitkää hiekkakujaa puistoon, me katsoimme samaan aikaan ylös täysikuuta,
ja vaikka vain minä olin käynyt sienimetsässä
näimme me molemmat kuun ympärillä niin kauniin hämmentävän värien sädekehän,
että meidän ei olisi tarvinut edes sanoa ääneen sitä
että jokin muuttuu pian