Katkea

Tänään kiipesin kauppakeskuksessa niin korkealle, että alkoi pelottaa. Jalkojen alla minua huhuili montakymmentä metriä ilmaa ja muutama kerros betonia. En kiivennyt ylös siitä syystä, kuin sen ennen tein; en halunnut katsoa alas ja tuntea sitä pelkoa, kokea niitä ajatuksia. Mitä jos en kuolisikaan. En halunnut käydä läpi listaa ihmisistä, jotka eivät koskaan jäisi kaipaamaan. En halunnut visualisoida minunmuotoistani märkää länttiä keskelle lattiaa. En halunnut, en halunnut ja en halunnut, mutta siellä seisoin ja vatsassa väänsi, kameran linssi suuntautui kohti maata.
Pelkäsin että se putoaa, koko kamera, räsähtää rikki. Eniten pelottaisi se hetki, kun ote kirpoaa.
Elämässä eniten pelottaa se hetki.
Kynnys, raja-alue, hetki.

En minä ole enää säälittävä taikka heiveröinen, tuulessakatkeava ja syliinmureneva. Minä saavutin sen, mitä kauan kaipasin. Nyt voin kävellä katuja takkuinen pääni pystyssä. Vailla pelkoa siitä, että joku loisi sen katseen: voi kevään ensileivonen, jäädytkö yöpakkasilla vai tuletko siipieni suojaan, ottaisi takkatulensa lämpöön ja keittäisi teetä ja lämmintä mehua ja puhuisi inhottavan pehmeästi.
Hui hai, onneksi ei ole enää sitä.
Eikä tarvitse istua vain kohteliaisuudesta niiden valkoisten seinien sisällä, katsoa kelloa liian usein, nähdä kuinka se lähestyy keskiyötä ja näpytellä äidille viestejä joissa vakuutan kaiken olevan hyvin.

Äiti kysyy enää, milloin tulen kotiin. Ei minun tarvitse sitäkään kertoa.

Silti toisinaan voisin murentua kappaleiksi maistraatin kirjeen eteen, kirjoitan osoitteen siten että kirjekuori on väärinpäin ja tajuan sen liian myöhään, en osaa täyttää oikeita kohtia, ja koulustakin pitäisi hakea lappuja, ja täyttää niitä niin kuin Aikuiset tekevät, kävellä kengät kopisten mukulakivillä ja hymyillä väkinäisesti, liitää paikasta toiseen kevyesti ja täyttää kalenteri ja päivät tyhjällä tekemisellä, jolla ei ole sielua.
Minähän hymyilen, jos hymyilyttää, tänään sitä tein, niin paljon että M kysyi että missä aineissa olin, silitin hänen poskeaan ja sanoin että voi kuule.

Ja aurinko raidoitti loppuunkulutettua lattiaa syksyn viime säteillään. J sanoi ennen lähtöään että tulisi intiaanikesä. Mutten minä ole kuullut vielä yhtään vihellystä preerialta, eikä aurinko ole halannut enää kenenkään hiuksia kuolleenvaaleiksi.
Onneksi nauroin, sillä tiesinhän minä ettei se tule.
Ainoa mikä saapuu hiljaa kuin värikäs tiikeri, ainoa mikä suutelee oranssilla puiden kesäkuoseja, saa ruohonkorret kumartamaan keltaistaan, on syksy.
Siitä tiedän: minun aikani on kohta.

Kohta kukaan ei kysele, miksi haluan mielummin istua pimeässä pelkän kynttilänvalon loisteessa, tai bussissa tuntikausia, juoda kermavaahdolla päällystettyä kaakaota tai kiertää kuppilasta toiseen paremman teevalikoiman perässä.
Kohta kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, kuinka kaamos värjää kasvomme kalpeiksi ja poskemme punertaviksi, kääntää suupielemme hymyyn ja saa lapset loikkimaan lehtikasoissa. Minutkin, ja muutamia muita, eikä kukaan enää katso sitä pahalla.
Murrosvaihe, hetki, reuna. Pieni kappale aikaa elämän ja kuoleman välissä. Kuinka siitä voi nauttia niin suuresti.

Pienestä kappaleesta aikaa kesän ja talven välissä.
Lämpimän ja kylmän. Kirkkauden ja pimeyden, mustan ja valkoisen.
Minun on saatava tuntea se raja-alue pistävänä ja mahdollisimman pitkänä, jolloin siihenkin tulee uusia sävyjä, kaiken suhteen, pikkuhiljaa värien sekamelskasta alkaa erottaa yksittäisyyksiä.