Koti ja rauha

Tuntuu tosi hyvältä. Istun bussissa ja se tyhjä onkalo minussa tuntuisikin olevan täynnä (ei vatsa, vaan se toinen). Ei mitään puutu, siltä tuntuu. Minä oon sittenkin ihan hyvä tyyppi. Ei tunnu sitä levottomuutta, joka kihelmöi ympäriinsä, ei sitä raastavaa tyhjyyttä ja tunnetta, että pitäisi olla jossain muualla. Näin on hyvä, kaikki lisää on vain bonusta. Rauha ei tunnukaan siltä lepattavalta ja melkein kipeältä tunteelta, kun kaikki on niin hyvin ettei tiedä miten päin olla.
Tuntuu hyvältä voida pyörähtää kaupungilla nopeasti. Kavereita, tyhjää puhetta.
Nuoria, niin kamalan nuoria ja niin kamalan hukassa.
Seison rautatientorilla ja minut täyttää rauha. Mihinkään ei ole kiire, kukaan ei odota minua mihinkään, kukaan ei odota minulta mitään, kukaan ei tunne minua eikä tiedä. Sade on kastellut ruskeat laatat vetisiksi, taivas on tumma ja yö hiipii ylle kuin viitta. Minulla on päälläni  ruskea kaveripojalta saatu hiippahuppari (siinä on teksti do not eat mushrooms) ja vyölaukku ja oranssit haaremihousut, ei meikkiä ja rastat sekaisesti letillä, tuntuu tosi kotoisalta. Kävelen hitaasti Helsingin katuja ja kuuntelen toisen kaverini musiikkia mp-soittimesta. Katson ihmisiä, osaa silmiin ja osaa muualle ja osa katsoo takaisin ja osa on poissa.

Mun koti on oikeastaan ihan missä vain. Porttikongeissa, bussinpenkillä, syyssateen pieksemällä nurmella, vanhassa junatunnelissa terävillä kivillä. Ei täällä, missä vanhempani asuvat, täällä pauhaa aina tv päällä (en ole katsonut sitä kuukausiin) ja täällä on liikaa elämää ja valoja ja ristiriitoja ja tunteita ja muistoja.Tämä ei ole se paikka.

Minä haluan oman paikan johon voin laittaa keltaisen kankaani seinälle ja oven yläpuolelle ilman että siitä kukaan sanoo mitään, minä haluan voida leipoa keskellä yötä jos tekee mieli ja istua keittiössä kuunnellen koneelta musiikkia ilman että kukaan valittaa.